ysv-foorumi.com

Ulkopuolisen silmin meillä on kaikki hyvin. Ihanat lapset, oma (vuokra)koti, elämä muutenkin kohdallaan. On työpaikat ja harrastukset, mutta se jokin vain puuttuu. Ollaan isä ja äiti ei sen enempää. Kummallakin on haaveita, mutta kummallakin ne on omat. MIehelle riittää, että asumme tässä. Minä haluan oman kodin, oman mitä voisin sisustaa, laittaa ja remontoida. Mies ei halua kolmatta lasta. Ei riitä kuulemma aika näille kahdellekaan. Minun lapsiluku ei ole täynnä. En ole valmis tekemään sitä päätöstä, mutta mieheni tuntien päätös on lopullinen. Ei hän tajua, että ei sitä aikaa muillakaan työssäkäyvillä ole yhtään enempää. Ja onhan viikonloput yhteistä aikaa. Olemme umpikujassa missä kumpikaan ei ole valmis joustamaan haaveistaan. Perussuomalainen mies ei edes suostu keskustelemaan asioista, vaan vaihtaa melko taitavasti puheenaihetta vastattuaan ensin jotain ympäripyöreää.

Meillähän on kaikki hyvin. Miksi en ole onnellinen, miksi tuntuu, että omat haaveet ovat toissijaiset. Täällä lopulliset päätökset tekee joku muu. Eikö oma elämä ole liian arvokas tuhlattavaksi siihen, että sen eläisi onnettomana? Mies ei halua erota, en tiedä haluanko itsekään, mutta eihän tämä voi olla tässä...

Tuttuja fiiliksiä. Ei nyt ihan samat asiat, mutta just toi että minäkin haluaisin sen oman kodin, mies ei oikein jaksa innostua jne. Yritän palata asiaan paremmin aivoin, kun tätä asiaa on mielessä pyöritelty...

kolmatta lasta ei ainakaan tuohon tilanteeseen kannata tehdä. ja eikö sitä nykyistä asuntoa voi sisustaa ollenkaan? kyllästymisen ja pettymyksen tunne tulee monesti siitä että on liian korkeat oletukset. parisuhteessa pärjää parhaiten ku oppii tekemään kompromissejä. toki on moniaki sellaisia jääräpäitä jotka eroaa mieluummin kuin tinkii yhtään mistään yhteisen sovun nimissä.
kannattaa miettiä et onko se nii herkkua erota. miten se vaikuttaa lapsiin, talouteen ja siihen et joutuu taas "vapaille markkinoille"? onko kiva sit kuitenkaan tehä kaikki päätökset itse ja ottaa vastuu kaikesta? no sit miksi kannattas jatkaa. teillä on jo kaksi lasta. miksi ne ei sulle riitä? kahden lapsen kans on tosi helppoa kun taas kolmas saattaa olla liikaa. ottakaa vaikka koira mieluummin. en nyt yhtään koiria vähättele, mut... you get idea. laita mies perustelemaan kantansa miksei kolmatta. ja aina lapsia tehdessä pitää muistaa et ne monikkoraskaudetkaan ei ole mitään harvinaisuuksia. se voi osua juuri teidän kohdalle. mehän ei oikeastaan haluttu tekemällä tehä kaksosten jälkeen enempää lapsia ku pelkäsin et tulee ne neloset. no neljäs sit kuitenki päätti tulla ja kyllähän mä huokasin helpotuksesta ku ultrassa näkyi vain yksi sikiö.
kokeilkaa yhdessä unelmointia. mä harrastan miehen kans näitä "sit ku"- keskusteluita usein. kaikki unelmat ei kuitenkaan toteudu. siihenki oppii reagoimaan.
elämä nyt on välillä tylsääki. se pitää hyväksyä ja sen yli pitää päästä. meilläki on nyt menossa vähän semmoinen tylsempi vaihe mut syksyllä olen menossa takas opiskeleen nii se jo ajatuksena piristää.

Vähän jotain tämän suuntaista täälläkin. Taustalla jo vuosi oman asunnon etsimistä, ihastumisia ja pettymyksiä - kun ei se oma koti ota löytyäkseen. Meillä tosin molemmat sitä omaa kotia haluaa, vaikka tätä vuokrakotiakin on laitettu. Viikot meni mulla kotona ärsyyntyessä, viikonloput kaupoissa, asuntonäytöissä, mummulassa ja siivotessa. Ihme oravanpyörä, jossa unohtui parisuhde hetkeksi tyystin. Päädyttiin että minä en enää etsi asuntoa, jos mies jotain löytää, sopii hän näytön arkena, käy kesken työpäivän tai heti töiden jälkeen. Jos jotain kivaa löytyy, mennään yhdessä uudelleen. Mä keskityn olemaan tyytyväinen ja tekemään sitä mistä pidän (käsitöitä, tapaan ystäviäni myös ilman lasta, jne.). Ja todella, asiat on paremmin nyt. Voi olla että tänä vuonna löydetään meille koti, viime vuonna se ei onnistunut. Mutta hyvä tässäkin on, vaikka kolmas huone olisi tosi kiva juttu.

Tässä koitan kai sanoa, että sitä toista ei voi muuttaa, keskustella toki voi, mutta kannattaa aloittaa itsestään.

Meillä on jo koira ja toinen on tulossa, mutta eipä se minulla ainakaan toimi lapsen korvikkeena. Mies perustelee kielteisen kantansa kolmanteen lapseen sillä, että ei ole aikaa. Minun mielestä surkea selitys, enemmänhän sitä aikaa olisi silloin kun minä olisin taas kotona, huolehtisin kodin siivouksesta ym. mihin nyt menee se aika kun tullaan töistä kotiin. Viiden kotiäitivuoden kokemuksella tiedän, että se toimii.

Ja tokihan tätä asuntoa voi laittaa. Pakkokin, eihän täällä muuten viihtyisi, mutta jo ammatinkin puolesta olisi kiva laittaa jotain enemmänkin kuin vain huonekaluja. Seinien värejä ym. ei vuokra-asunnossa voi oikein vaihtaa sitä ei vuokranantaja hyväksy.

Jotenkin sitä vain on niin pettynyt ja huijattu olo. Oma talo oli yhteinen suuri unelma silloin kun yhdessä olon aloitimme. Jossakin vaiheessa vain mies käänsi kelkkansa ja nykyään haaveilen yksin. Kyllähän parisuhteessa täytyy tehdä kompromisseja ja luopua välillä haaveistaan, mutta onko se oikein, että aina se toinen luopuu omistaan.

En pidä eroamista vaihtoehtona, mutta en ole kyllä valmis elämään elämääni niin, että olen onneton ja katkera siitä että toinen ei ole valmis tekemään minkäänlaisia myönnytyksiä missään asiassa.

Vieras kirjoitti:En pidä eroamista vaihtoehtona, mutta en ole kyllä valmis elämään elämääni niin, että olen onneton ja katkera siitä että toinen ei ole valmis tekemään minkäänlaisia myönnytyksiä missään asiassa.

Ei missään asiassa? Olet tuossa maininnut kaksi; oma koti ja lapsi. Onko siis muitakin perustavanlaatuisia asioita joissa ei yhteistä säveltä löydy?
Mä en kyllä osaa mitää viisasta tähän sanoa. Jotenkin vain tuntuu että ei sitä toista voi pakottaa uuteen lapseen, eikä siihen omaan kotiinkaan. Mutta mikä se sitten olisi ratkaisu tilanteeseen?

No nuo on ne isoimmat, sitten on useita pienempiä. Tai voisi sanoa, että joka asia mitä tässä asunnossa päätetään on kiinni miehen loppullisesta päätöksestä ne joko tehdään tai sitten ei tehdä. Me ei lähdetä lomalle, koska mies ei halua, se ei osaa kulkea vieraissa paikoissa omien sanojensa mukaan. Me ei varata kirppispöytää, koska se on liian vaikea käydä varaamassa. Me ei mennä kauppaan jos parkkipaikka on täynnä, koska sieltä ei autolle löydy paikkaa. Jatkanko? Mutta suurimmat on siis nuo. Oma talo ja iso perhe. Lähes ainoat asiat mistä olen haaveillut, ja mieskin haaveili, mutta jossakin vaiheessa niiden hankinta osoittautui miehelle ylivoimaiseksi.

Ikävä tilanne Kyllä kaikilla on oikeus unelmiin ja haaveisiin. Miehen velvollisuus on; jos ei muuta, niin kuunnella. Ei lyödä niitä lyttyyn, ei myöskään antaa "turhaa" toivoa. Saat sinä unelmoida ja haaveilla, mutta kyllä sinunkin tietysti pitäisi kuunnella miehesi perustelut miksei. Miehen mielestä aika ei riitä. Ei sitäkään voi vähätellä; riittääpä. Yrittäkää keskustella, miksi hän ajattelee niin. Kyllä se vaan on puhe ja keskustelu se ainoa tie tuosta eteenpäin. Toisen ajatuksia ei voi lukea, eikä kannatakaan. Koska jos luulee, että osaa lukea toisen ajatuksia, voi ollakin, että lukee aivan väärin.

Toivottavasti tilanteet ratkeavat molempia tyydyttävään lopputulokseen *hali*

Olin joskus samankaltaisessa tilanteessa. Ja minäkin tunsin itseni hyvin petetyksi, kun yhteiselämämme alussa haaveilimme molemmat samoista asioista (meillä ne kulmakivet olivat lähinnä oma talo/asunto ja koira, lapsiluvun suhteen olemme olleet yllättävän yksimielisiä), mutta jossain vaiheessa mies sitten muuttikin mieltään, eikä tuntunut enää haluavan kumpaakaan. Useita riitoja käytiin, eikä järkipuhe auttanut, ihan sama kenen suusta se järjen ääni tuli (siis asunnon hankinnan suhteen, koiraan nyt ei juuri muuta argumenttia ollut, kuin "mut kun mä haluuuuun!!!"). Miehen mielestä en ollut mihinkään tyytyväinen ja minun mielestäni hän oli vetäissyt maton jalkojeni alta, kun kerran oli silloin joskus halunnut samoja asioita kuin minä. Hänen kohdallaan oli kaiketi kyse siitä, että koki asuntolainan liian isoksi stressitekijäksi, tai näin hän ainakin silloin sanoi.

No nyt on talo ja koira. Ja se sama mieskin on. Kaiken lisäksi mies on monesti jälkeenpäin myöntänyt, että olisi tosiaan pitänyt ottaa se asuntolaina jo aikaisemmin, pitkä penni olisi säästynyt. Totaalinen herääminen tapahtui varmaankin vasta siinä vaiheessa, kun myimme ensimmäisen asuntomme, ja hän huomasi, että siinähän sitä oli pesämunaa kertynyt seuraavaan ihan huomaamatta, tätäkään kun ei ollut silloin "käännytysaikana" suostunut ymmärtämään ollenkaan.

Ja koska omassa tapauksessani kyseessä on kohtalaisen kovapäinen yksilö, niin toivoa lienee muillakin, ainakin jonkinlaisten kompromissien suhteen. Ja täytyy todeta, että kyllä aina välillä harmaampina päivinä muistuttelen itseäni siitä, että no nytpä olen saanut oikeastaan kaiken mitä olen halunnutkin. Ainakin ne tärkeimmät, perheen, kodin ja sen koirankin .

Vieras kirjoitti:Me ei lähdetä lomalle, koska mies ei halua, se ei osaa kulkea vieraissa paikoissa omien sanojensa mukaan. Me ei varata kirppispöytää, koska se on liian vaikea käydä varaamassa. Me ei mennä kauppaan jos parkkipaikka on täynnä, koska sieltä ei autolle löydy paikkaa. Jatkanko?

No onko se ukko pakko raahata joka paikkaan mukaan jos sen mielestä kaikki on niin vaikeeta? Varaa kirppispöytä, käy muksujen kans jossain lomalla jne. Ole oma-aloitteinen, jospa se ukko alkais innostua kun huomais, että kaikki vastuu päätöksenteosta ym ei olekaan hänellä. Jos se kaipaa pientä potkua persauksille, että jaksaa alkaa katsoa maailmaa ja elämää uusin silmin.

^Luuletko, että en noin tekisi mikäli se olisi mahdollista? En minä nyt sentään mikään avuttomuuden huippu ole...

Asiasta on yritetty keskustella. Tällä hetkellä mietimme mitä kumpikin haluaa ja teemme ratkaisut sitten sen pohjalta.

kyllästynyt kirjoitti:Meillähän on kaikki hyvin. Miksi en ole onnellinen, miksi tuntuu, että omat haaveet ovat toissijaiset. Täällä lopulliset päätökset tekee joku muu. Eikö oma elämä ole liian arvokas tuhlattavaksi siihen, että sen eläisi onnettomana? Mies ei halua erota, en tiedä haluanko itsekään, mutta eihän tämä voi olla tässä...

Ongelma on siis se, että mies aina päättää mitä tehdään?
En tiedä tilanteestanne enempää, mutta kuulostaa oudolta, mikset voi päättää itse, että nyt otan kirppispöydän, esimerkiksi?
Jos ette oikeastaan kumpikaan halua erota, niin älkää ihmeessä erotko. Se on niin iso päätös, että se kannattaa tehdä vaan jos on asiasta aivan varma. Keskustelkaa ja koittakaa ymmärtää molempien näkökantoja, silloin uskoisin että niiden haaveiden yhteensovittaminenkin onnistuu paremmin? Ja kuulluksi tuleminenkin on jo iso juttu.
Ja viimeisenä, että onnellisuus lähtee itsestä.