ysv-foorumi.com

Lasteni isä ja aviomieheni kohtelee väkivalloin lapsiamme (3 ja 4 vuotiaat). Hän tekee sen omasta mielestään oikeutettuna ja luulee sen olevan osa kasvatusta.

mm. pienempi roikkuu isomman tukassa, isä läpsäisee lasta jotta oppisi olemaan kiusaamatta. Sanon miehelle tiukkaan sävyyn asiasta ja pyydän tätä olemaan lyömättä lastani enää koskaan, saan vastaukseksi halveksuntaa ja syytöksen jonka mukaan luulen tietäväni kaiken paremmin.

Oma sydämeni itkee verta. Tilanne tuntuu jatkuneen jo kauan, olen taistellut lasten puolesta jo ihan liian kauan. Mistä voimaa lopettaa tämä? Mitä minun tulisi tehdä? Olen uhannut erota, olen uhannut soittaa poliisin ja aina tuo mies rysäyttää kaiken palasiksi, koskaan se ei ole ääneen tunnustanut olevansa väärässä. Ei koskaan. Mutta on antanut tekojen puhua puolestaan, kunnes väsyneenä tekee sen taas.

Keräänkö lapset ja syytän miestä pahoinpitelystä, vai annako olla vai miten tämä hoidetaan?

Mie soittaisin seuraavan kerran poliisit. Tai jos on joku paikka mihin mennä niin pakkaisin samantien itselleni ja lapsille yöpymistavarat ja lähtisin.

Turvakotiin voi mennä aina. Mä en suosittelis odottamaan sitä seuraavaa kertaa. Voimia!

Turvakotia tulin ehdottamaan minäkin. Ehkä ulkopuolisen tarttuminen tilanteeseen herättäis miehenkin?

Joka tapauksessa voimia tilanteeseen

Turvakotia minäkin ehdotan, jos mies ei näe omissa toimissaan mitään vikaa, eikä ole valmis lähtemään perheneuvolaan tms. Mun mielestä on kyllä myös todella tärkeää se, että tuossa tilanteessa sinä mahdollisuuksien mukaan pidät lasten puolia ja teet selväksi ääneen sekä lapsille että miehelle, että hänen toimintansa ei ole hyväksyttävää. Vaikka aina sanotaan että vanhempien pitäisi pitää yhtä ja olla samalla puolella, niin noin väärällä puolella ei ikinä tarvitse olla. Lapset ansaitsevat sen, että edes äiti sitten puolustaa heitä.

Neuvolastakin varmasti saisi apua, mutta tosiaan tilanteen muuttuminen vaatisi sen että mies ymmärtää tekevänsä sekä väärin että laittomasti.

Jaksuja sinulle ja lapsillesi

Teidän täytyisi saada tueksenne jokin sellainen taho, joka saa selvitettyä miehellesi riittävällä auktoriteetilla, että lasten fyysinen kurittaminen on rikos. Lieneekö oikea paikka siihen perheterapia tai perheneuvola? Mutta jos (ja kun) miehesi ei kertomasi mukaan suostu tällaiseen, mitä jos ottaisit yhteyttä lastensuojeluun, ja kertoisit tilanteestasi?

En tiedä missäpäin Suomea asutte. Jos pääkaupunkiseudulla, niin suostuisiko sun mies mahdollisesti puhumaan jonkun muun miehen kanssa tästä?
http://www.miessakit.fi/fi/lyomaton_linja

Edellytys minkään tyyppiselle toiminnan muuttamiselle vaan on oma halu. Jos sitä ei ole, niin ainoa mahdollisuus on mun mielestä lähteä pois väkivaltaisesta suhteesta. Sinuna ottaisin itse jokatapauksessa yhteyttä sosiaaliviranomaisiin miehesi väkivaltaisuuden takia.

Kokeile ajatusleikkiä: mitä tekisit, jos pahoinpitelijä olisi joku muu kuin lasten oma isä? Tekisitkö rikosilmoituksen? Päästäisitkö sellaista ihmistä valvomatta lastesi lähelle?
Vaatii hirveästi voimia uskaltaa nousta väkivaltaista ihmistä vastaan, mutta juuri se sinun pitää nyt tehdä. Ei mitään lopullista päätöstä mistään tarvitse tehdä eikä lopullisia liikkeitä. Riittää, että viet tällä erää lapset sellaiseen paikkaan, jossa heitä ei lyödä ja menet itse heidän turvakseen mukaan. Ja katsot sitten sieltä käsin ajan kanssa, mikä tilanteenne on. Turvakoti on hyvä paikka tällaiseen. Siellä on ammattilaisia miettimässä asiaa kanssasi. Ja sieltä pääsee sitten takaisin kotiinkin, kun se on ajankohtaista.

Eilisen epidosin jälkeen juttelin oman äitini kanssa asiasta (livenä, en puhelimessa) , menin hänen luokseen itkuisena lapset kainalossa kun en tiennyt minne mennä.
Äitini vähätteli asiaa ja sanoi etten voi olla näin herkkänahkainen, kyseessä on kuitenkin hyvä ja rakastava isä, ja lapset ei siitä kuulemma mene rikki jos joskus kurittaa.
Luulin saavani tukea äidiltäni mutta hän asettuikin mieheni puolelle. Sanoi etten saa missään nimessä tehdä mitään radikaalia joka mustamaalaisi miestä, pahoinpitelijäksi syyttely on niin iso juttu ettei sitä muutaman läpsäisyn ja tukistuksen takia kannata, eikä saa mennä tekemään.
Kysyin että meneekö mieheni kasvojen säilytys lasten henkisen hyvinvoinnin edelle, äitini sanoi ettei minun lapsillani ole mitään hätää ja käski minun mennä itseeni.


Itse olen sitä mieltä että mieheni ei ole koskaan ollutkaan hyvä eikä rakastava isä, aina vihainen tai ärtynyt lapsille, ei tee heidän kanssaan mitään ja väsyneenä käy fyysisesti käsiksi. Mutta sellaisia miehet kuulemma on, eikä siitä voi mieltään pahoittaa.

Eli sieltäkään en saanut tukea. Seuraava askel on sosiaalitoimi. Luulen niin. Jos löytyisi naista tehdä se. Olen todella surullinen.

Voi kulta, tosi ikävä lukea tuo että edes äidiltäsi et saa tukea Mutta eipä se ainutlaatuista ole, kyse on varmaan paljolti sukupolvierosta. Ei ole ainutlaatuista sekään että äiti on tyttärensä eroa vastaan henkeen ja vereen vaikka mikä olisi, koska "minäkin olen vaan kestänyt". Kun ei ole ollut tapana puhua perheen asioista muille, eikä puolisosta pahaa, vaikka se tekisi mitä... se oman pesän likaaminen kun tuntuu tuolla vanhempien sukupolvella olevan väkivaltaa pahempi synti Tämä nyt vain kömpelönä yrityksenä lohduttaa että se vika ei todellakaan ole sinussa! Jaksamista, ja rohkeutta hakea apua, toivottavasti saat sitä jostain

*hali*

*

Voimia! Surullista ja ärsyttävää, että äitisi vähättelee asiaa. Mutta niin kuin enuuna sanoi, kyse on varmaankin sukupolvierosta. Tsemppiä asian eteen päin viemiseen!

Olet tosiaan vaikeassa tilanteessa. Koeta pitää mielessä, että sinä olet tässä oikeassa, ei miehesi tai äitisi. Olen itse huomannut, että äidilläni on tapana asettua mieheni puolelle asiassa kuin asiassa, aina. Ei ulkopuolinen koskaan tunne suhteen koko kuvaa ja tilannetta, ei edes oma äiti vaikka niin usein kuvitteleekin ja siksi näitä "hyviä neuvoja" jakelee.

Turvakoti tai perheneuvola voisi olla hyvä paikka saada vähän ulkopuolista perspektiiviä asiaan. Vähän kuin alkoholistilla, että saisit sen sun miehen käsittämään mitä hän tekee. Jos hän saisi jotain muita keinoja rangaista lapsia, niin ei tarvitsisi turvautua väkivaltaan. Sun mieheltä nämä muut keinot on ilmeisesti hukassa? Onko häntä itseään kuritettu paljon lapsena/nuorena? Osaako hän itse puhua omista tunteistaan vai onko vähän takalukossa?

Joku ammattilainen varmasti osaisi antaa tuon ikäisille sopivia "rangaistusvinkkejä", ja kun neuvot tulisivat ulkopuoliselta niin ehkä niiden painoarvo olisi miehellesi suurempi? Ja ylipäätään se, että kyllähän lapset tappelee, voi niiden antaa välillä itsekin selvittellä välinsä.

En missään nimessä kannata lasten fyysistä kurittamista, mutta tiedän omasta kokemuksesta että kun sen kerran ottaa käyttöön niin tavasta voi olla vaikea luopua (nimimerkillä meidän lapsi puree meitä ja muita, enkä saa sitä millään kuriin ja pahimmillaan olen antanut sormille luunapin. Ja kun sen "pään" on kerran avannut niin yhtäkkiä huomaa, miten tuota tekis mieli käyttää useamminkin rangaistuksena vaikken koe mitenkään olevani väkivaltainen).

Voi apua sun äitiä

Voimia! Hae apua, tilanne ei ole normaali!