Elämä ottaa päähän
Lähetetty: 06.03.09 17:44Kirjoitan tänne, kun en jaksa pyytää anonyymitunnuksia.
Nyt on niin, että en jaksa. Olen ulkoisesti energiakimppu ja teen hommaa sun kymmentä, mutta oikeasti olen ihan loppu ja väsynyt. Henkisesti siis ahdistaa stressi työstä ja opiskelusta, rahatilanne, kodinhoito (josta joskus olen ollut ylpeä) on jäänyt ihan retuperälle ja huolestuttavaa siinä on se, etten jaksa enää edes välittää sotkusta. Harrastan järjestössä ja vaikutan vaikka missä, mutta tuntuu ettei mistään ole mitään hyötyä. Kollegat ym. ihailevat aikaansaavuuttani, vaikka heillekin kerron kyllä, että oikeasti olen ihan muuta (ja oikeasti, en vaan vaatimattomuuttani!).
Rahatilanne on huono. Velkaa on ihan liikaa, ja kun suurin osa on kulutusluottoa (jota on tarvittu aikaisemmin ihan elämiseen miehen ollessa työttömänä), niin omaisuuden realisointikaan ei auta. Eikä ole mitä realisoida. Nyt siis sekä mies että minä käymme töissä, ja talous on silti ihan pakkasella. Juuri tällä hetkellä käyttörahaa on yhteensä noin 50 euroa, onneksi palkkapäivä on viikon päästä. Laskuja tosin on rästissä huikeasti, mutta onhan tuota ruokaa saatava... Eli tuntuu ihan järjettömältä raataa, kun se ei riitä edes perustoimeentuloon! Kaikki menee lyhennyksiin. Ollaan harkittu lyhytluottojen muuttamista tavalliseksi lainaksi, mutta en tiedä, saisiko edes enää sellaista. Laina-aika ainakin olisi ihan tajuton... Yritän keksiä, mitä voisin tehdä rahatilanteen parantamiseksi, mutta lottovoiton lisäksi en keksi mitään.
Lisäksi ahdistaa se, että vaikka näennäisesti olen sosiaalinen, olen todella yksinäinen. Jo lapsuudessa olin erakko, vaikka parhaita kavereita oli kyllä aina yksi kerrallaan. Mutta jo silloin tuntui, etten sovi mihinkään porukkaan - olin kyllä mukana, mutta aina tuntui ihan ulkopuoliselta - missään ei ollut kotoisaa. Lisäksi kaverit olivat kaikki eri porukoista, joten mitään tiivistä jengiä ei ole nyt turvana. Sitä paitsi kaikki vanhatkin kaverit ovat nykyään ympäri Suomea, itsekin vieraalla paikkakunnalla. Kotiäitinä ollessani olin entistä yksinäisempi, koska en missään kerhossa ollut sen enempää kotonani kuin lapsuuden kaveripiirissäkään. Työpaikalla on sentään aikuisseuraa, muttei ystäviä. Minusta tuntuu, että olen jotenkin outolintu enkä sovi mihinkään lokeroon (en töissä, en järjestössä, en tuttujen kesken, en oikein kotonakaan). Kaipaisin peli-iltoja tuttavapariskuntien kesken, pulkkaretkiä perhekunnittain, kaipaisin luottoystävää lähelle. Mietin, mikä meni pieleen... Onko syynä kaksijakoinen luonteeni: toisaalta kiltti tyttö joka sanoo aina kyllä ja toisaalta armoton päällepäsmäri? Miellyttäminen on toinen luontoni enkä itse pidä röyhkeistä ihmisistä.
Olen niin hekisesti finaalissa, että itku puskee joka päivä otsalohkoa - en vaan osaa päästää sitäkään läpi. Ties vaikka helpottaisi... Kaikki ahdistaa. Elämä on yhtä selviytymistä (vaikka varmasti joillakin on pahemminkin, ja saisin olla kiitollinen asemastani akateemisena ihmisenä unelma-ammatissani). Lapset sentään on ihania, mutta heistäkään en osaa nauttia ja olen vaan se väsynyt, äkäinen ja henkisesti (ja fyysisestikin) poissaoleva tyyppi. Parisuhde on omituisessa kelluntatilassa. Haluaisin vaan möllöttää sykkyrässä yksin peiton alla ja antaa kaiken olla - mutta en tietenkään voi. Ja jos viikonloppu meneekin suunnilleen peiton alla, sunnuntai-iltana tulee morkkis: olisi ollut aikaa tehdä tärkeitä asioita, enkä taaskaan tehnyt.
Joku saattaa ehdottaa stressin vähentämiseksi järjestötoiminnan sun muun vähentämistä, mutta ryhdyin siihen osaksi myös siksi, että tutustuisin oudolla paikkakunnalla ihmisiin ja saisin sosiaalista elämää. Osin se toimii, osin ei. Poiskaan on hankala hypätä enkä haluakaan, etten taas jää pois kelkasta.
Terapiaakaan on turha haaveilla saavansa, sillä täällä en voi mennä terveyskeskukseen ja yksityiseen ei ole varaa. Vakuutuskaan ei maksa ennen kuin on diagnoosi. -- Kun tätä tekstiä lukee, tuntuu se jo ihan terapiatekstiltä... No, löytyykö täältä kyökkipsykologeja?!
Vieläköhän kadun tätä avautumistani... mitä lie edes haen. En tiedä.
Nyt on niin, että en jaksa. Olen ulkoisesti energiakimppu ja teen hommaa sun kymmentä, mutta oikeasti olen ihan loppu ja väsynyt. Henkisesti siis ahdistaa stressi työstä ja opiskelusta, rahatilanne, kodinhoito (josta joskus olen ollut ylpeä) on jäänyt ihan retuperälle ja huolestuttavaa siinä on se, etten jaksa enää edes välittää sotkusta. Harrastan järjestössä ja vaikutan vaikka missä, mutta tuntuu ettei mistään ole mitään hyötyä. Kollegat ym. ihailevat aikaansaavuuttani, vaikka heillekin kerron kyllä, että oikeasti olen ihan muuta (ja oikeasti, en vaan vaatimattomuuttani!).
Rahatilanne on huono. Velkaa on ihan liikaa, ja kun suurin osa on kulutusluottoa (jota on tarvittu aikaisemmin ihan elämiseen miehen ollessa työttömänä), niin omaisuuden realisointikaan ei auta. Eikä ole mitä realisoida. Nyt siis sekä mies että minä käymme töissä, ja talous on silti ihan pakkasella. Juuri tällä hetkellä käyttörahaa on yhteensä noin 50 euroa, onneksi palkkapäivä on viikon päästä. Laskuja tosin on rästissä huikeasti, mutta onhan tuota ruokaa saatava... Eli tuntuu ihan järjettömältä raataa, kun se ei riitä edes perustoimeentuloon! Kaikki menee lyhennyksiin. Ollaan harkittu lyhytluottojen muuttamista tavalliseksi lainaksi, mutta en tiedä, saisiko edes enää sellaista. Laina-aika ainakin olisi ihan tajuton... Yritän keksiä, mitä voisin tehdä rahatilanteen parantamiseksi, mutta lottovoiton lisäksi en keksi mitään.
Lisäksi ahdistaa se, että vaikka näennäisesti olen sosiaalinen, olen todella yksinäinen. Jo lapsuudessa olin erakko, vaikka parhaita kavereita oli kyllä aina yksi kerrallaan. Mutta jo silloin tuntui, etten sovi mihinkään porukkaan - olin kyllä mukana, mutta aina tuntui ihan ulkopuoliselta - missään ei ollut kotoisaa. Lisäksi kaverit olivat kaikki eri porukoista, joten mitään tiivistä jengiä ei ole nyt turvana. Sitä paitsi kaikki vanhatkin kaverit ovat nykyään ympäri Suomea, itsekin vieraalla paikkakunnalla. Kotiäitinä ollessani olin entistä yksinäisempi, koska en missään kerhossa ollut sen enempää kotonani kuin lapsuuden kaveripiirissäkään. Työpaikalla on sentään aikuisseuraa, muttei ystäviä. Minusta tuntuu, että olen jotenkin outolintu enkä sovi mihinkään lokeroon (en töissä, en järjestössä, en tuttujen kesken, en oikein kotonakaan). Kaipaisin peli-iltoja tuttavapariskuntien kesken, pulkkaretkiä perhekunnittain, kaipaisin luottoystävää lähelle. Mietin, mikä meni pieleen... Onko syynä kaksijakoinen luonteeni: toisaalta kiltti tyttö joka sanoo aina kyllä ja toisaalta armoton päällepäsmäri? Miellyttäminen on toinen luontoni enkä itse pidä röyhkeistä ihmisistä.
Olen niin hekisesti finaalissa, että itku puskee joka päivä otsalohkoa - en vaan osaa päästää sitäkään läpi. Ties vaikka helpottaisi... Kaikki ahdistaa. Elämä on yhtä selviytymistä (vaikka varmasti joillakin on pahemminkin, ja saisin olla kiitollinen asemastani akateemisena ihmisenä unelma-ammatissani). Lapset sentään on ihania, mutta heistäkään en osaa nauttia ja olen vaan se väsynyt, äkäinen ja henkisesti (ja fyysisestikin) poissaoleva tyyppi. Parisuhde on omituisessa kelluntatilassa. Haluaisin vaan möllöttää sykkyrässä yksin peiton alla ja antaa kaiken olla - mutta en tietenkään voi. Ja jos viikonloppu meneekin suunnilleen peiton alla, sunnuntai-iltana tulee morkkis: olisi ollut aikaa tehdä tärkeitä asioita, enkä taaskaan tehnyt.
Joku saattaa ehdottaa stressin vähentämiseksi järjestötoiminnan sun muun vähentämistä, mutta ryhdyin siihen osaksi myös siksi, että tutustuisin oudolla paikkakunnalla ihmisiin ja saisin sosiaalista elämää. Osin se toimii, osin ei. Poiskaan on hankala hypätä enkä haluakaan, etten taas jää pois kelkasta.
Terapiaakaan on turha haaveilla saavansa, sillä täällä en voi mennä terveyskeskukseen ja yksityiseen ei ole varaa. Vakuutuskaan ei maksa ennen kuin on diagnoosi. -- Kun tätä tekstiä lukee, tuntuu se jo ihan terapiatekstiltä... No, löytyykö täältä kyökkipsykologeja?!
Vieläköhän kadun tätä avautumistani... mitä lie edes haen. En tiedä.
![[hali]](./images/smilies/gen126.gif "iso hali")