ysv-foorumi.com

Yksi asia mikä vaivannut. mitä taas juuri tapahtui. Lapsi riekkuu ja riehuu kun pitäisi mennä päiväunille.potkii pikkusiskoaan jota koitan samalla imettää uneen. Hyörii , pyörii ja potkii. Lopulta otan potkivasta jalasta kiinni, vähän liian lujaa, niin että itku pääsee lapselta... no lopetti sitten ja alkoi nukkumaan. Mutta toimin ihan väärin.ei lasta saa satuttaa.

Eilen iltapalapöydässä lapsi riehui myös, läppäsin häntä kevyesti kädelle.

Olen myös nipannut poskelle lasta joka ei suostu olemaan turvaistuimessa vaan vääntää itseään tahallaan kaarelle kun koitan saada vöitä kiinni.

Häpeän. Ja minua harmittaa kovasti.ikinä en satuttaisi lasta niin kovin että tyyliin löisin kovin tai että vahinkoa sattuisi. Aina käy niin että lapsi alkaa sitten itkea ja mua harmittaa miten näin menetinkään taas malttini ja olen ihan kamala äiti. Eikä minulta nyt usein maltti mene näin , mutta joskus. Silloin saattaa joskus mennä kun lapsi kiukuttelee väsymystään ja minun pitäisi saada tehtyä jokin asia ja lapsi vääntää sitä vastaan. Tuntuu että teen sen ihan hetken mielijohteesta , mulla vaan napsahtaa, ja sitten harmittaa.

En tiedä mitä muuta voisin tehdä siinä tilanteessa. Mitä voisin tehdä ensi kerralla ?

Ottaa yhteyttä Maria-akatemian Demeteur-työn auttavaan puhelimeen eli tänne http://www.maria-akatemia.fi/avoin_linj ... va_puhelin .

Kai tarkoitin että mitä muut tekevät edellämainituissa tilanteissa että hermot kestävät ?

Kai tarvitsisin jotain kiukunhallintakeinoja

http://www.ahaparenting.com/parenting-t ... ling-anger

Tähän törmäsin eilen surffatessani aiheesta, koin tuosta olevan apua, toivottavasti ois sinullekin! Liittyy "positive discipline"- tai positiivinen kasvatus-ajatteluun.

Itse olen havainnut, että ainoa lähellekään toimiva keino on mennä pois. Mihin vaan, toiseen huoneeseen tai tarvittaessa vaikka ulos. Muutama syvä sisäänhengitys ja tarvittaessa vino pino kirosanoja sylki roiskuen ja taas jaksaa hetken.

Joskus ehdin saada ajatuksesta kiinni, ennen kuin hermostun. Silloin käytän hetken siihen, että tavallaan päätän, että en anna tuon käydä hermoille. Alan pelleillä, jos mahdollista, ja yleensä tilanne laukeaa jossain vaiheessa.

Ei, lasta ei saisi satuttaa, mutta hei, I feel you Voit olla ihan varma, ettet ole aiheuttanut (kummallekaan) lapselle minkäänlaisia traumoja.

Kiitos tsuhonen tuosta linkistä, se oli toden totta hyvä ! Tein siitä pienen mind mapin ja oikein yritin nyt käsitellä tätä asiaa. Tänään sekä päiväunien että Iltaunien aikaan oli oikein tahtojen taistelut ! ja nuo asiat mielessäni pysyin täysin rauhallisena alusta loppuun, lapsi jopa löi minua useasti. En edelleenkään tiedä mitä minun olisi siinä tilanteessa Kuulunut tehdä, kertokaas mulle, mutta purskahdin sitten muutaman kymmenen iskun jälkeen itkuun ja poistuin huoneesta. Liekö oppi jotain, tai saikohan sitten traumoja. Nukahti sitten lopulta kantoliinaan.

Kun vain muistaisi tuon artikkelin vielä muutamankin viikon päästä vielä. Taidan laittaa suosikkeihin ja lukea aina välillä.

Kiitos apila sanoistasi, tuli parempi mieli

^lapsen käsistä saa ottaa kiinni ja kieltää lyömisen, silloinkin pysyt vain rauhallisena ja ilmoitat rauhallisesti "ei saa lyödä, saa silittää". Ja jos sua itkettää niin itke, kyllä lapselle tekee hyvää nähdä että äitiä sattui/äitille tuli pahamieli ja sen voi vielä jälkikäteen selittää lapselle "äitille tuli pahamieli kun löit, se sattui, siksi äiti itki"

Minunkin linkitykseni tuonne maria-akatemiaan oli sitä, että sitäkin kautta saa vinkkejä ja erityisesti pohdittua, mikä siinä on, että ennenkuin ehtii edes kunnolla ajatella, saattaa nippaista lasta tms. Että mistä se kumpuaa, mitä sitä ennen on tapahtunut jne.

Merkkaan. Vanhemmat kävi lapsena käsiksi sen verran usein, että eiköhän se ole käyttäytymismallina säilynyt. Ennaltaehkäisyä, jos vaikka tulisi jotain vinkkejä (ja siis johan niitä on tullutkin).

Voi anonyymiano, olet vaan ihminen. Ymmärrän sua oikein hyvin ja olen itsekin sortunut joskus liian koviin otteisiin, kun hermot menivät ja koin olevani aivan yksin kaiken vastuun ja stressin ja väsymyksen keskellä. Ja niiden raivostuttavien lasten! Neuvolan perhetyöstä sain heti akuuttiapua puhelimitse ja tapaamisten, depressiokoulun ja vertaistuen myötä niitä parempia käytösmalleja sitten tuli itselle - ja lapsille Mä en pysty edes kuvittelemaan sellaista elämää, jossa toisten ihmisten v*ttumainen käytös ei laukaisisi minussa halua olla yhtä v-mäinen ja väkivaltainen ja "maksaa samalla mitalla". Se on vaan niin ärsyttävää, kun lapsia ei tässä asiassa lasketa ihmisiksi Yritän sanoa, että me äidit joudutaan kestämään aivan järkyttävää kohtelua lastemme tahoilta ja silti meidän pitää nähdä lapset jonain muuna kuin kamalina ihmisinä... aina pitäisi jaksaa muka olla niin hirveän ymmärtävä ja empaattinen ja pedagoginen. No can do! Ajattele, jos joku tuntematon tulisi kotiimme käyttäytymään niin kuin omat lapset käyttäytyvät! Siinähän joutuisi välittömästi soittamaan poliisin tai valkotakkiset, eihän sellaista menoa katsoisi hetkeäkään. On sanonta, jonka mukaan omia lapsia pitäisi kohdella yhtä hyvin kuin kohtelee parasta ystäväänsä. Ihan kiva vinkki, mutta aika harvoin ainakaan mun paras ystäväni on niin käsittämättömän ärsyttävä ja jankkaava, kuin omat lapset osaa olla

On inhimillistä tuntea raivoa ja jopa haluta satuttaa silloin, kun omaa kärsivällisyyttä koetellaan jatkuvasti, toistuvasti ja aina vaan, aina vaan, aina vaan uudestaan. Minäkin suosittelen tilanteesta poistumista, tosin jos menin esim. vessaan lukkojen taakse, lapsi/lapset yleensä tulivat huutamaan oven taakse ja koputtelemaan, kyselemään, jatkamaan haastamista. Ei siis ole mikään ihme, että äitien päässä saattaa pyöriä vaikka mitä. Vaikka olen Sinkkosen suhteen vähän ristiriitaisella kannalla, niin hän kuitenkin joskus jollain luennollaan kertoi ihan toimivan esimerkin, jossa tuore äiti oli kanniskellut koliikkivauvaansa tunteja, päiviä ja viikkoja, ja ollut ihan rikkipoikki. Tämä äiti oli kertonut Sinkkoselle, kuinka oli vauvaa kanniskellessaan miettinyt sitä ääntä, mikä kuuluisi, kun äiti napsisi vauvan sormia poikki yksitellen. Väkivaltainen ajatus oli helpottanut tätä kyseistä äitiä ja hän oli pystynyt erottamaan väkivaltaisen ajatuksen ja väkivaltaisen teon toisistaan. Vauvalle ei siis tapahtunut mitään pahaa. Ajatukset eivät voi satuttaa, mutta ne voivat helpottaa ajattelijaa itseään. Sinkkonen oli vahvasti sitä mieltä, että väkivaltaiset ajatukset tulee sallia itselleen, koska jos niitä(kin) lähtee kieltämään ja karsimaan, paine vaan kasvaa. Ja sitten joskus ehkä napsahtaa oikein kunnolla. Itse olen käyttänyt paljon sitä menetelmää (eikä tämä nyt liity mihinkään Sinkkosen sanomisiin tai sanomattajättämisiin) että oikein vaikeina hetkinä tai niiden jälkeen olen jollekulle luotettavalle aikuiselle kertonut, mitä kaikkea olisi tehnyt mieli tehdä uhmaaville, ärsyttäville ja kerrassaan sietämättömille lapsille. Jumalalle ja elämälle kiitos mulla on ihania, mielettömiä, ymmärtäviä ystäviä, jotka myös jakavat omia ajatuksiaan minun kanssani! Ajatukset voi myös kirjoittaa paperille ja repiä oikein raivoisasti sen jälkeen, jos juttukaveria ei löydy.

Kaikkein tärkeintä on minusta saada vedettyä se raja, että saan ajatella mitä vaan, mutta en saa toteuttaa, en saa toteuttaa. En tiedä, onko tästä mitään apua, mutta yllättävän usein olen tavannut äitejä, jotka eivät salli edes väkivaltaisia ajatuksia itselleen ja ovat sitten aivan sataprosenttisen jumissa ja ahdistuksissa. Ja kyllä, uskon, että ihan kaikilla ei välttämättä tällaisia ajatuksia ole, tai on harvemmin. Nyt olikin kyse siitä, JOS uupumus ja ärsytys kasvavat kovin suureksi.
Tsemppiä pikkuriiviöiden kanssa!!

Tsemppiä! Mulla on usein auttanut ihan vain sekin, että olen antanut itselleni luvan olla kiukkunen. Olen tiedostanut, että nyt suututtaa, mutta se on vaan tunne eikä se määrittele minua. Yllättäen jo tuo on helpottanut ja kiukku laantunut. Toki tämä ei aina toimi, mutta edellä mainittujen paikalta poistumisien ym lisäksi yllättävän tehokkaakdi havaittu.