ysv-foorumi.com

Olen aina ollut sitä mieltä että jonkunlainen jumala on. Lapsesta saakka olen pitänyt ainoana mahdollisena jumalana kristinuskon jumalaa, pitänyt päivänselvänä asiana että Jeesus oli aikanaan ja kuoli ristillä meidän takia. Olen aina uskonut enkeleihin. Uskon ihmisen pääsevän taivaaseen kuoleman jälkeen. Pelkään helvettiä ja uskon että siinäkin asiassa hyvä voittaa pahan kirkkaasti. Ajatus Jumalasta ja Jeesuksesta tuntuun turvalliselta, elämän vastoinkäymisissä olen rukoillut ja usein saanut siitä lohtua ja turvaa, apuakin. Voin siis sanoa uskovani.
Mutta. En lue raamattua, mua ei kiinnosta, se on ahdistavan pientä ja sekavaa tekstiä. En ole kiinnostunut käymään missään seurakunnan jutuissa. En koe synniksi kaikkea sitä minkä raamatussa sanotaan syntiä olevan.
Olen kuitenkin vain ihminen ja mun mielestä mulla on oikeus ajatella mitä haluan tuntematta syyllisyyttä siitä että se on syntiä. En halua ajatella niin että tämä elämä maan päällä on vain yksi ohimenevä vaihe ja kaiken pääasia on pääsy taivaaseen. Ja että on pakko elää raamatun mukaan että sinne pääsee eikä joudu helvettiin, ja että suunnilleen kaikkea tekemäänsä pitää pyytää anteeksi, jokaista ajatusta joka poikkeaa raamatun linjasta.
Mulla ei ole mitään ongelmaa homojen ja lesbojen takia, hyväksyn ne täysin. Mulla ei myöskään ole mitään ongelmaa sen kanssa, että avioliitossakin elävä ihminen saattaa satunnaisesti ihastua johonkin ulkopuoliseen ihmiseen (tietysti vain ajatuksen tasolla siis).
Haluan nauttia elämästäni enkä ajatella että tämä kaikki, jokainen henkäyksenikin, ovat valmistelua kuolemanjälkeistä ikuista elämää varten. En osaa ajatella että lapseni olisivat mitenkään syntisiä, varsinkaan ennenkuin heidät kastettiin (se perisyntijuttu).

Yritän siis tässä miettiä, voinko sanoa olevani uskossa? Onko uskoni vääränlaista? Onko edes olemassa vääränlaista uskoa? Eikö sen pitäisi riittää että uskoo?

Hyvä kysymys. Saman voisin esittää itselleni. Uskon Jumalan, Jeesuksen ja Pyhän Hengen olemassaoloon, mutta on pidä itseäni kristittynä, sillä harjoitan toista uskontoa.

Sanoisin, että vääränlaista usko ei ole olemassa. Koska sitä jokoo uskoo, jolloin sitä uskoa on, tai ei usko, jolloin uskoa ei ole. Toinen juttu on sitten ruveta pohtimaan, pitäisikö uskon jotenkin näkyä, tai pitäsikö sen tuntua. Pitäisikö se tunnustaa? Mitä on tunnustaminen, riittääkö, että myöntää itselleen? Riittääkö että mumisee uskontunnustuksen kirkossa muiden mumisijoiden joukossa, vai pitääkö ihan rohkeasti julistaa kavereille. Tai jopa kadulla?

Ehkä voisi myös kysyä, mitä uskossa oleminen tarkoittaa muille? Siis jos sanot olevasi uskossa, sen tulkinta riippuu kuulijasta. Jos kerrot minulle olevasi uskossa, ajattelen, että uskot Isään, Poikaan ja Pyhään henkeen ja harjoitat uskoasi jollain, millä tahansa itsellesi sopivalla, vähäiselläkin tavalla.

Jos sanot sen Jollekulle vapaita suuntia edustavalle, hän ajattelee sinun tutkivan Raamattua lähes päivittäin, rukoilevan, käyvän kokouksissa ja todistavan työpaikalla. Luultavasti hän voi myös miettiä, oletko mahdollisesti ottanut aikuiskasteen ja saanut Pyhältä Hengeltä kielilläpuhumisen armolahjan...

Joten oikeastaan sinun tulkintasi itsestäsi ratkaisee. Jos sinä olet mielestäsi uskossa, silloinhan se on niin.

Nyt tuli mieleen, että minä pidän uskovaisena sellaista ihmistä, joka sekä uskoo, että harjoittaa uskoaan. Sillä ei ole merkitystä, kuinka usein, tai kuinka intensiivistä se on. Tämä on siis minun määritelmä (kristin)uskovaiselle. Tai mille tahansa uskovaiselle.