En jaksa nyt tuonne anonyymeihin tunnuksia pyytää, ja ongelma se on tämäkin, joten..
En tiedä mistä alkaisin tämän...
Olen toisaalta tyytyväinen omaan elämääni monen lapsen äitinä, mieheni kanssa ollaan kuljettu yhteistä matkaa 15 vuotta. Mies auttaa kotitöissä ja lasten hoidossa paljon, sekä tekee kaikki kodin remontit yms. itse, eli ei pitäisi olla aihetta valitukseen.
Enkä minä miehestäni valitakaan, ihana mies. Mutta elämäni tuntuu jotenkin, noh, ihan kuin ilmapallosta olisi ilma yks kaks kadonnut. Tyhjä. Vaikkei elämäni tyhjä olekaan.
Rakastan perhettäni enemmän kuin mitään. Olen miettinyt, voiko sitä rakastaa liikaa? Missään en ole mieheni kanssa ollut kahden pian 10 vuoteen. Tuntuu että olen vain äiti, minua itseäni ei ole olemassa lainkaan.
Kodin ulkopuolisia harrasteita ja yhdistystoimintaa on ja töissäkin aina välillä olen (milloin en ole äitiyslomalla tai hoitovapaalla). Kuitenkin, kaikista mieluiten olen kotona äiti, eli haluan hoitaa lapseni kotona. Minun maailmaani ei mahdu ajatus hoidattaa pieniä lapsia toisilla, joillekin se sopii, mutta ei minulle. Mutta kuitenkin, olenko liikaa kotona, liikaa lasten kanssa? Ja samalla, liian vähän mieheni kanssa kahden? Olemme vain isä ja äiti, tuntuu että se MIES johon rakastuin, ei ole enää tuossa. Samalla tiedän että sama henkilöhän toki on. Sekavaa.
Nuorin lapsi on 1.5v, makuuhuone-elämää ei meillä ole ollut lainkaan kuopuksen syntymän jälkeen. En vain halua. Eikä mitään tunteita ole siihen suuntaan.
Lapset nukkuu yönsä hyvin huoneissaan, joten mahdollisuuksia kyllä on. Mutta ei halua. Samalla pelkään että mieheni kyllästyy odottamaan, vaikka erittäin pitkämielinen onkin.
Juuri nyt väsyttää. En jaksa enempää. Palaan uudemman kerran. Ajatuksia saa heittää.