ysv-foorumi.com

Ihanaa! Toivottavasti saat vähän valoa elämään ja olo helpottaa :o) Niitä takapakkejakin tulee, mutta toivottavasti ei pahoja. Muista pitää avusta kiinni kyllin kauan.

Hyvä juttu. Ite hain apua ihan terveyskeskuslääkärin kautta. Myös terveyskeskuspsykologille - ainakin täällä- voi varata suoraan ajan :)

Hei. Haluan tulla tänne kertomaan, kun niin moni halusi minua auttaa, ja olen siitä äärettömän kiitollinen! Olen saanut keskusteluapua, sain sitä itse asiassa työkuvioiden kautta ja se on ammatillista. Se oli kuin taivaan lahja ja ei olisi paremmin voinut minulle käydä! Olen jo ensimmäisen tuokion jälkeen kuin eri ihminen, usko omaan selviytymiseen on palannut, tuntuu, että voin tästä selvitä ja olla vielä ihan hyvä äiti. Paljon tietysti on tekemistä oman pään sisällä, mutta nyt minulla on apua ja on toivoa. Kiitos vielä teille täällä. On lohduttavaa tietää että apua saa kun sitä tarvitsee.

Jos asut Helsingissä niin suosittelen ottamaan yhteyttä [url=http://www.hel.fi/hki/sosv/fi/Perheiden+palvelut/palvelut/sosiaaliohjaus]Lapsiperheiden varhaisen tuen sosiaaliohjaajaan[/url]. Hän osaa neuvoa palveluissa ja auttaa eteenpäin. Voimia. Se ensimmäisen kerran asiasta ääneen puhuminen on vaikein. [hali]

Kiitos paljon teille kaikille. Enuunan viesti, siinä oli niin paljon täysin samaa kuin mitä tunnen nykyään. Olen ällistynyt. En silti tiedä, mihin tahoon ottaisin yhteyttä. Tänään olin toisissa asioissa työterveyshuollossa ja en vain pystynyt avaamaan tätä ongelmaani. On niin helppo heittäytyä sanomaan, että ei täs mitään, kyllä tää tästä ja hymyillä. Tulee olo, että eihän täs mitään hätää ja sitten kotona taas kaikki repeää, kun ei tartte esittää. Meillä on yhden lapsen neuvola tulossa, mutta sehän on lapsen neuvola, en kai mä voi alkaa tilittää siellä, että niin muuten tässä ihan just repee äitillä pää, kun pitäs käsitellä sen lapsen asioita (joissa niissäkin on setvimistä). Mun lapsilla on vaikeuksia. Niiden asioiden miettiminen ja järjestelyt ahdistaa mua aivan vietävästi. En tiedä enää, mikä on normaalia käytöstä ja mikä ei, mulla on jotenkin mennyt suhteellisuuden taju. En tiedä, miten lasten pitäisi käyttäytyä, vaadinko heiltä vain liikaa? Enkä osaa itsekään olla. Etenkin yksin ollessa käyn lapsille aivan kamalaksi, mulla lähtee kontrolli aivan täysin. Ja sitten jutellessa toisten aikuisten kanssa on ne kulissit kasassa ja kaikki niin helvetin hyvin. Ei täs mitään, pikkustressiä, kyllä tää tästä. Mutta kun ei tää tästä!

Kuka voisi hoitaa meidän perheen asiat kaikki, kokonaisvaltasesti? Kun on ongelmia äidissä, parisuhteessa, lapsilla on fyysisiä ja taidollisia ongelmia, työpaikallakin mättää`? Tää on paketti, ei näit voi ratkoa yksitellen :(

[size=85]Kiitos kun saan tänne valittaa näin raukkamaisesti nimettömänä. Lukekoon ken jaksaa.[/size]

Edellisiin lisään: älä päätä että et ole masentunut. Masennus ei aina oireile sillä että ei jaksa ja on surkea. Minun masennukseni usein ilmenee näiden lasten kanssa juuri niin, että mä en vaan jaksa, räjähtelen, heittelen tavaroita ja raivoan. Synkimmissä syövereissä oli semmoinen olo että *ttu mä tapan ensin itteni ja sitten kaikki muut, menkää pois häiritsemästä mua, irti, pois, häipykää!!!! En kestänyt yhtään sitä, että mua tarvittiin, oli angstinen olo juuri siitä että mikään ei ikinä koskaan muutu vaikka mä mitä tekisin ja yrittäisin ja samaa paskaa kaikki ja kaatuu mun päälle. Kas kummaa, mieto lääkitys ja psykologikäyntejä, ja jopa alkoi taas kakaratkin näyttää siedettäviltä, eikä vain paskamaisilta virheiltä, joissa on tullut levitettyä omia paskoja ja miehen vähintään yhtä surkeita geenejä.

Ota yhteyttä vaikka kuntasi perhetyöhön, neuvolaan, lääkäriin, lastensuojeluun... ihan minne vain. Mutta tee se. Äläkä tyrmää sitä mahdollisuutta että olet masentunut, uupunut tms. vain sillä perusteella että jaksat olla kiukkuinen. Mulle tämä masennuksen muoto oli aivan uusi juttu, kun se iski kuopuksen syntymän jälkeen, ja meni aikansa tajuta, että se elämä ja minä ei olekaan niin paskaa kuin miltä näyttää.

[hug]

Voimia kovasti [hali] .

Miten tänään menee? Oletko löytänyt jonkun tahon mihin ottaa yhteyttä? Apuahan voit saada monesta suunnasta, ihan neuvolasta, terveyskeskuksesta, perheneuvolasta ja kunnan sosiaalipäivystyksestä lähtien! Jos sopivan tahon etsiminen tuntuu vaikealta ja asut isommalla paikkakunnalla niin kerro missä asut, niin voidaan etsiä sulle sopiva paikka ottaa yhteyttä. Tärkeintä on, että olet tiedostanut tarvitsevasi apua, siitä on hyvä lähteä eteenpäin!

Mene romahduksen hetkellä kuntasi mielenterveyspäivystykseen (esim. jos asut Hesassa niin Auroraan), kamppaile tiesi läpi ensimmäiseltä virkansa puolesta sinua oven suussa tenttaavalta hoitajalta (hänen tehtävänsä on käännyttää mahdollisimman moni pois), odota vuoroasi päivystävälle psykiatrille, vuodata hänelle tilanteesi ja vaadi päästä laitoshoitoon avo-osastolle. Kun sulla lapsia niin ottavat vakavasti. Mutta sun on oltava kurjimmassa olotilassa mitä koskaan ja todella kerrottava kaikki se paha olo ja hirveä, mitä mielessäsi liikkuu - muuten iskevät vain nappia kouraan ja avo"hoitoon", eli heitteille. Kun pääset osastohoitoon, niin järjestävät apua koko perheelle ja käytännön asioihin.
Sorry pikakieli ja käytännönläheisyys.
Voimia kovasti!! [hali]

[hali] Tää on jo hyvä alku, sä tunnustat ja tunnistat tilanteen. Jos teillä on neuvolaikäisiä lapsia niin sitä kautta neuvolapsykologille? Kasvatus- ja perheneuvolaan voi olla yhteydessä, ne on vaan usein tosi ruuhkautuneita :(

Soita lastensuojeluun, siellä varmasti otetaan vakavasti, jos perheen äiti itse ilmoittaa lastensuojelun tarpeesta. Heillä on erilaisia keinoja tukea perheitä, huostaanotto ei ole ainoa (eikä ensisijainen) keino.

Voimia! Kaikki muuttuu kyllä paremmaksi, kunhan saa arkeen apua, ei kukaan yksin jaksa [hali] .

Mikä olisi oikea taho, minne mennä valittamaan ja mistä ihan varmasti saisi apua, kun ei jaksa enää lapsia, perhettä, työelämää eikä parisuhdettakaan? Lapsilla on ongelmia hoidossa ja koulussa. Minulla on ongelmia joka paikassa. En enää jaksa olla hyvä äiti, hermot menee joka ilta ja huudan lapsille kaikkia kamaluuksia ja tavaroitakin olen alkanut rikkoa, kun ei mitään totella. En ole masentunut, mä en vaan jaksa, kun en näe, että mikään muuttuisi (ainakaan parempaan päin). Me emme saa apua mistään, minä en käy koskaan missään, kun en pääse eikä ole edes ketään, kenen kanssa mennä, lasten asioiden hoitaminen on täysin mun harteillani. Synkkinä epätoivon hetkinä olen hautonut ajatusta siitä, miten saisin tämän kaiken vain loppumaan eikä se ajatus ole mitenkään kaunis eikä terve.