ysv-foorumi.com

Minäkin suosittelen lämpimästi, että järjestätte aikaa miehen kanssa kahdestaan olemiseen. Ei sen tarvi olla mitään ihmeellistä. Sellaista vain, että voitte rentoutua yhdessä kiireettä. Irrottautuminen kotoa yhdessä vaatii hiukan ponnisteluja, mutta se varmasti kannattaa. Meidän on myös vaikea järjestää yhteistä aikaa, ja joskus meneekin vuosia (tavoite on ollut kerran vuodessa!) että se onnistuu. Mutta kun sen on saanut järjestettyä, on huomannut, m iten tarpeen se molempien jaksamiselle on ollut. Hetki vain yhdessäololle, toisen kuuntelemiselle ja omillekin tunteille.

Kannattaisiko tilanteelle tehdä jotain? Mä luulen, ettei se muutu itsestään, mutta että yrittämällä voi saada ihmeitäkin aikaan. Laittakaa lapset hoitoon vaikka mummolle tms. viikonlopuksi ja viettäkää aikaa kahdestaan, käykää joskus syömässä kahdestaan tai lämmittäkää vaikka sauna illalla, kun lapset ovat nukahtaneet? Istukaa sohvalla sylikkäin ja miettikää mistä toisistanne pidätte - siitä se voi alkaa? Ei mikään parisuhde elä ilman työtä sen eteen.

pitää palata kommentoimaan jotain, kunhan ensin pohdiskelen. Jaksuja tilanteeseen!

En jaksa nyt tuonne anonyymeihin tunnuksia pyytää, ja ongelma se on tämäkin, joten..

En tiedä mistä alkaisin tämän...
Olen toisaalta tyytyväinen omaan elämääni monen lapsen äitinä, mieheni kanssa ollaan kuljettu yhteistä matkaa 15 vuotta. Mies auttaa kotitöissä ja lasten hoidossa paljon, sekä tekee kaikki kodin remontit yms. itse, eli ei pitäisi olla aihetta valitukseen.
Enkä minä miehestäni valitakaan, ihana mies. Mutta elämäni tuntuu jotenkin, noh, ihan kuin ilmapallosta olisi ilma yks kaks kadonnut. Tyhjä. Vaikkei elämäni tyhjä olekaan.
Rakastan perhettäni enemmän kuin mitään. Olen miettinyt, voiko sitä rakastaa liikaa? Missään en ole mieheni kanssa ollut kahden pian 10 vuoteen. Tuntuu että olen vain äiti, minua itseäni ei ole olemassa lainkaan.
Kodin ulkopuolisia harrasteita ja yhdistystoimintaa on ja töissäkin aina välillä olen (milloin en ole äitiyslomalla tai hoitovapaalla). Kuitenkin, kaikista mieluiten olen kotona äiti, eli haluan hoitaa lapseni kotona. Minun maailmaani ei mahdu ajatus hoidattaa pieniä lapsia toisilla, joillekin se sopii, mutta ei minulle. Mutta kuitenkin, olenko liikaa kotona, liikaa lasten kanssa? Ja samalla, liian vähän mieheni kanssa kahden? Olemme vain isä ja äiti, tuntuu että se MIES johon rakastuin, ei ole enää tuossa. Samalla tiedän että sama henkilöhän toki on. Sekavaa.
Nuorin lapsi on 1.5v, makuuhuone-elämää ei meillä ole ollut lainkaan kuopuksen syntymän jälkeen. En vain halua. Eikä mitään tunteita ole siihen suuntaan.
Lapset nukkuu yönsä hyvin huoneissaan, joten mahdollisuuksia kyllä on. Mutta ei halua. Samalla pelkään että mieheni kyllästyy odottamaan, vaikka erittäin pitkämielinen onkin.

Juuri nyt väsyttää. En jaksa enempää. Palaan uudemman kerran. Ajatuksia saa heittää.